Eestin raskas vetohevonen on kylmäverinen hevonen, joka perustuu eestinhevosen ja pääasiallisesti Belgiasta ja Ruotsista tuotujen ardennienhevosten kestävällä risteytyksellä. Sille on tunnusomainen vahva rakenne, hyvin kehittynyt lihakset ja vahva luusto. Ulkonäöltään on se keskikokoinen, vanttera ja matalajalkainen. Sen pää on suuri ja nenä on pitkä. Sen kaula on lyhyt ja lihaksikas ja selkä on myös lyhyt, mutta leveä. Temperamentilta on se rauhallinen, energinen ja hyväluontoinen. Värien esiintyminen Eestin raskaiden vetohevosten rodussa on seuraava:
- rautiaat 58%
- ruunikot 36%
- kimot 4%
- mustat 2%
On merkille pantavaa, että jalostuksen seurauksena on kasvussa ruunikoiden hevosten osamäärä.
Ardennienhevonen
Kun puhutaan eestin raskaan vetohevosen ardennien rotukomponentista hieman enemmän, voi aloittaa ihan Euroopan antiikkisesta historiasta. Kyseessä on nimittäin muinainen rotu, jonka historia ulottuu jopa Rooman Tasavallan ja Julius Caesarin aikaan. Sen aikaiset ardennit olivat ominaisuuksilta ja ulkonäyltä tietysti nykyisistä erilaiset – ne olivat nimittäin kevyempiä ja niitä käytettiin myös ratsuina. Ardennienhevosten ”kultainen aika” oli ehkä Ranskan suuren vallankumouksen ja sitä seuranneen Napoleonin sotien aikana, hieman yli kaksi vuosisataa sitten, kun he vaikuttivat merkittävästi ranskalaisen Grande Arméen menestykseen. Noissa kampailussa osoittautuivat ne hyvin rauhallisiksi ja kestäviksi ja ne selviytyivät hyvin raskaissa oloissa. Tänä päivänä voi sanoa, että monien – ehkä jopa enemmistön – maailman raskaiden vetohevosten tärkein rotukomponentti on ardennienhevonen.
Eestin ardenni
Ensimmäiset 12 ardennienhevosta (2 oria ja 10 tammaa), jota jalostuksessa käytettiin, tuotiin Viroon Belgiasta, akateemikko Alexander von Middendorffin aloitteesta, ja ne sijoitettiin Torin Siittolaan. Alussa olikin Viron raskaan hevosen nimi ”eestin ardenni”. Ensimmäinen yritys jalostuksen koordinoimiseksi tehtiin vuonna 1911, kun toiminnan aloitti Baltian Kylmäveristen Hevosten Kasvatuksen Seura (Et: Baltimaade Külmavereliste Hobuste Kasvatajate Selts), mutta tämä päättyi nopeasti I maailmansodan puhkeamisen seurauksena, eikä sitä aloitettu sodan päättymisen jälkeen uudestaan. Vuonna 1920 järjesti nuoren Viron Tasavallan Maatalousministeriö Virossa hevosten rekisteröinnin, selvitäkseen hevoskasvatuksen tilan koko maassa. Sen tuloksena lyötettiin, että ardenneja oli kaiken eniten Pohjois-Virossa ja jossain määrin myös Tarton- ja Võrunmaalla. Ardennien kasvattajille tuli siitä suotuisa päätös: hallitus päätti tukea kolmen paikallisen rodun kasvatusta, joka olivat eestinhevonen, eestin ardenni ja torinhevonen.
Eestin ardennien rotusisällön muodostivat aluksi niin koordinoidusti kun muuten maahan tuodut ardennienhevoset. 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa toivat monet Viron pohjoisosan kartanonherrat talleihin ardenneja omien hevosten veto-ominaisuuksien parantamiseksi, mutta tämä oli koordinoimaton. Vuonna 1913 tuotiin kerralla paljon ardennienhevosia Ruotsista ja ne sijoitettiin Virun ja Harjun maakuntien kartanoihin. Rodun jalostuksessa osallistui myös Viron Tasavalta, jonka rahalla ostettiin 103 ardennienhevosta vuosina 1923-1935. Hyvä oli rodulle sekin, että Tori Siittolassa, joka on aina ollut virolaisessa hevosjalostuksessa tärkeä, avattiin vuonna 1931 erillinen osasto ardenneille, johon kuului 10 tammaa ja 1-2 oria.
Viron kaiken sopivammaksi asuinpaikaksi ardenneille osoittautuivat pohjoiset maakunnat ja heidän lukuisuus kasvoi siellä nopeasti. Tärkein syy tähän on näiden maiden kalkkinen maaperä, joka on suotuinen hernekasveista rikkaan kasvillisuuden muodostumiselle. Tämä puolestaan sisältää raskaan hevosen nopealle kehittymiselle riittävästi kalsiumia, fosforia ja proteiineja. Eestin raskaan vetohevosen yksi tärkeä etu onkin se, että se valmistuu nopeasti niin fysiologisesti kun taloudellisesti. Jos ruokintaolosuhteet ovat hyvät, kasvavat nuoret hevoset niin nopeasti, että keskimääräinen päivittäinen painonkasvu on yli 1 kg.
Eestin raskas vetohevonen
Vuonna 1948, kun II maailmansota oli jo muutaman vuoden ajan ollut ohi, aloitti Rakveressa toiminnan Eestin Raskaan Vetohevosen Valtiollinen Jalostussiittola (Et: Eesti Raskeveohobuste Riiklik Aretustõulava), joka jatkoi eestin ardennien kantakirjan ylläpitämistä. Uudelleen aloitettiin myös jalostustyöllä, joka nyt oli kylläkin järjestetty kolhoosien ja sovhoosien talleihin. Vuonna 1953 otettiin jalostuksessa käyttöön 10 neuvostoliittolaista raskasta vetohevosta paikallisten hyvien orien puutteen vuoksi ja eestin ardenni nimitettiin maatalousministeriön direktiivillä eestin raskaaksi vetohevoseksi, rotumerkillä ER. Vuonna 1968 kiinnitettiin eestin raskas vetohevonen puhdasrotuna ja lopetettiin tammojen kantakirjan jakaminen puhdasrotuisiksi (rotumerkki A) ja risteytyshevosiksi (eestinhevosen ja ardennienhevosen risteytykset; rotumerkki EA).
Kun Neuvostoliitto vuonna 1991 romahti ja Viron itsenäisyys palautettiin, siirtyi eestin raskaan vetohevosen kasvatus innokkaiden yksityiskasvattajien käsiin ja rodun hevosten lukumäärä väheni kriittiselle tasolle valtiollisen tuen menettämisen seurauksena. Vuonna 2003 lisättiin eestin raskas vetohevonen uhanalaisten rotujen luetteloon ja hyväksyttiin sen suojelu- ja jalostussuunnitelma. Vuodesta 2005 lähtien saavat eesti raskaan vetohevosen kasvattajat Viron valtion rahallista tukea.
Vuoteen 2008 asti oli eestin raskaan vetohevosen tärkein säilyttämis- ja jalostusmenetelmä puhdasjalostus vähäisellä lisäysristeytyksellä. Sukulaisroduista voitiin jalostuksessa käyttää Ruotsin ja Belgian ardennienhevoksia ja neuvostoliiton ja liettuan raskaita vetohevosia. Näiden lisäksi käytettiin vuosien 1993-2005 erityisohjelmassa schleswiginhevosen oria Herold (2170 ER) ja vuosien 2003-2005 erityisohjelmassa vladimirin raskaan vetohevosen oria Vezdehod (2182 ER). Vuodesta 2008 alkaen on uhanalaisten rotujen jalostuksessa kuitenkin sallittu vain puhdasjalostus ja tämä koskee tietysti myös eestin raskasta vetohevosta.
Eestin raskaalla vetohevosella on täällä hetkellä kaksi kantakirjaa, josta yhtä hallitsee Viron Hevoskasvattajien Seura (Et: Eesti Hobusekasvatajate Selts) ja toista Suomessa sijaitseva Eestin Raskaat Vetohevoset ry. Vuodesta 2017 lähtien voivat eestin raskaan vetohevosen kasvattajat saada Viron valtion rahallista tukea myös toisessa kantakirjassa kirjattujen hevosten kasvatukselle, jos ne asuvat Virossa.
Eestin raskaan vetohevosen ominaisuudet
Siittämisessä käyttämisen ikä ulottuu eestin raskaan vetohevosen oreilla 16-18 vuoteen ja tammoilla 14-16 vuoteen. Haittapuolella on se, että eestin raskaan hedelmällisyys on huonompi kuin esim. torinhevosella tai eestinhevosella. Eestin vetohevosen terveys on enimmäkseen vahva. Jos elinolot ovat hyvät, on niiden elinajanodote noin 22-25 vuotta.
Kuten raskaat vetohevoset aina, on myös eestin raskas vetohevonen hyvin työnkykyinen. Sillä on hyvä asenne ja voimakas liike. Sen kykyjen esimerkkina voi tuoda orin Naksur, joka vuonna 1995 saavutti yhden kilometrin ravissa ajan 2 minuuttia ja 37 sekuntia. Vuonna 1996 teki se yhden kilometrin käynnissä ajan 8 minuuttia ja 26 sekuntia. Toinen urheilullinen esimerkki on tamma nimeltä Neevi, joka vuonna 1998 veti kahden tonnin kelkkaa.
Eestin raskaan vetohevosen päällimmäinen funktio tänä päivänä ei olekin veto vain viihdytys. Ehkä yllättäen on siitä tullut aika suosittu ratsu, lähinnä sen rauhallisen luonteen vuoksi. Lisäksi käytetään eestin raskasta jossain määrin luontoa säästävän metsänhoidon hankkeissa ja sitä ajan myötä yhä enemmän. Ehkä luonnonystävällisessä metsänhuollossa onkin tämän vahvan rodun tulevaisuus, sillä Viron kansan varallisuuden kasvaessa muuttuu luonnonympäristön säilyttämisen aina tärkeämmäksi ja tässä on hevosella koneen verrattuna selkeä etu.
Kirjoittanut Kristjan Korsten, Hobuturg.ee toimittaja. Lähteet: Viron Hevoskasvattajien Seura, Eestin Raskaat Vetohevoset ry, Viron Tasavallan Eläinlääkintä- ja Elintarvikevirasto, Nurmenuku Lomakeskus, sanomalehdet ”Maaleht” ja ”Postimees”, Wikipedia ja muut. Viimeksi muutettu v. 2018 tammikuussa